"Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin katsomalla, mutta se on elettävä eteenpäin." — Søren Kierkegaard
Kun sidosryhmä ei usko projektiin – eikä sano sitä ääneen – hän päätyy sabotoimaan sitä passiivisesti: hän viivyttää päätöksiä, jättää jakamatta tärkeää tietoa ja herättää epäluottamusta tiimissä.
Ja se ei ole vain uuvuttavaa... se voi myös tuhota projekteja ja ihmissuhteita.
Koska pelkkä ”kyllä” ei riitä.
Monimutkaisissa projekteissa todellinen riski ei juurikaan piile luvuissa, vaan niissä ihmisissä, jotka sanovat ”kyllä” – vaikka huomaammekin liian myöhään, että vastaus olisi pitänyt olla ”ei”.
Meidän tapauksessamme, jossa saamme palkkion vain, jos saamme projektit menestyksekkäästi päätökseen, on vieläkin tärkeämpää tunnistaa nämä kieltävät vastaukset ajoissa.
Ja mietin: mitä näiden ”kyllä”-vastausten takana piilee, vaikka ne oikeasti tarkoittavat ”ei”? Muun muassa mieleeni tulee seuraavia syitä:
🔹He haluavat saada tietoa sitoutumatta mihinkään.
🔹He pelkäävät, että saavutamme parempia tuloksia kuin he itse.
🔹He eivät halua joutua tekemään päätöksiä organisaationsa sisällä.
🔹He pyrkivät laimentamaan vastuutaan sanomatta sitä suoraan.
Vaikka Kierkegaardin lainaus onkin osuva, uskon, että todellinen haaste piilee siinä, miten edetään:
🔹Kuinka luomme tiloja, joissa epäilykset voidaan tuoda esiin oikeaan aikaan?
🔹Kuinka voimme oppia tulkitsemaan paremmin niitä ”kyllä”-vastauksia, jotka eivät oikeasti ole kyllä-vastauksia?
Sillä loppujen lopuksi se arvokkain asia, jonka menetämme, kun tilanne on epäselvä... on aika. Eikä kenenkään – ei yksilöiden eikä yritysten – pitäisi sallia itsensä tuhlaavan sitä.
